Kädet hikoavat, kurkkua kuristaa, sydän tykyttää, hampaat kalisevat ja jalat tärisevät; tuntuu siis siltä, että voisi juosta karkuun henkensä edestä. Tästä on esiintymisjännitys tehty. Vielä kun näihin lisää päässä jyskyttävät ajatukset ”en osaa mitään, en muista mitään, miten se biisi edes alkaa?”, niin siitähän se nautinto vasta syntyy.

Jännitys on sellainen tunne, jonka kanssa hyvin monet painivat; myös minä itse. Puhuminen yleisön edessä on tuottanut minulle ongelmia ihan pienestä saakka: koulussa esitelmät olivat yhtä tuskaa ja kun ne olivat ohi, ei ollut pyörtyminen kaukana.

Kädet täristen nousin myös monet kerrat lavalle soittamaan soolokappaleita. Jostain syvältä silti on kummunnut tahto päästä esiintymään ja tuoda ihmisille se ilo, mitä musiikista itse saan. Se ei vaan ole ollut kovinkaan helppo tie.

Monet pettymykset olen kokenut harmonikkakilpailussa, kun esiintymisjännitys on huonontanut suoritustani huomattavasti. Milloin tempot heittelevät, sormet hapuilevat väärille näppäimille ja kappaleet meinaavat kaatua jo kaikkeen siihen mahdottomuuteensa.

No, joku voisi kysyä, että miksi en ole lopettanut soittamista jos se on kerran niin kauheaa?

Niin, siitä saan kiittää kyllä osittain monia kannustavia ihmisiä ja perhettä, jotka ovat uskoneet minuun. Jollain tavalla olen siis myös pystynyt pelonsekaisten tunteideni alta välittämään ihmisille, että nautin musiikista ja haluan tehdä sitä.

Muistan monet kommentit esiintymisien jälkeen, että ”sinusta kuullaan vielä” ja ”harjoittelu tekee mestarin”. Kiitin kohteliaasti ja hymyilin; hymyn alla saattoi kuitenkin olla järjetön pettymys omaan suoritukseen.

Lukuisia kertoja mietin mielessäni, että ”miksi en soittanut paremmin, miksi se ei mennyt niin hyvin kuin kotona, miksi jännitin niin paljon?”. Usein esiintyessä kävi niin, että rentouduin vasta siinä vaiheessa, kun lavalta piti lähteä pois. Hah, siinäpä vasta pulma esiintyjälle.

******

Muusikoksi opiskellessani olen saanut hirvittävän määrän lisää kokemusta ja varmuutta esiintymiseen. Nykyään pystyn hallitsemaan jännitystä paljon paremmin ja kääntämään sen itseni hyväksi.

Kun adrenaliini virtaa, on voimallinen olo ja onnistumisien kautta varmuus vaan kasvaa. On ihanaa olla lavalla ja oikeasti nauttia soittamisesta niin että tuntuu!

Duo Hurmion ensimmäisen levyn tiimoilta pidetyt konsertit ovat yksi hyvä esimerkki siitä, miten paljon olen henkisesti kasvanut muusikkona ja myös ihmisenä. Oman konsertin pitäminen olisi tuntunut muutama vuosi taaksepäin pelottavalta. Nyt olin siihen kypsä ja nautin täysillä. Kiitos myös kaikille tukijoukoille ja yhteistyökumppaneille, että uskoitte Duo Hurmion musiikkiin ja lähditte ennakkoluulottomasti tukemaan meitä.

Vain esiintymällä pelot esiintymistä kohtaan voi voittaa. Oikotietä onneen ei ole siis tässäkään asiassa.

Ja loppujen lopuksi, mitä kamalaa siinä on jos epäonnistuu? Ei mitään. Se on elämää. Okei, en pysty ihan näin kevyesti epäonnistumisiani vielä ottamaan, mutta koitan kovasti sanoa aina itselleni (ja myös muut koittavat sanoa minulle), että ei tarvitse olla täydellinen.

Puhuminenkaan yleisön edessä ei tunnu enää niin pelottavalta, kun sitä on ollut pakko tehdä keikoilla. Huomaan välillä höpötteleväni kaikennäköistä yleisön edessä ilman sen suurempia miettimisiä.

Tsemppiä kaikille jännityksen kanssa painiville, sen yläpuolelle pääsee kun tahtoo! Ja toisaalta, eihän sen kokonaan pidäkään hävitä, silloin tietää elävänsä.

——–

Henna on Tampereella asuva 22-vuotias muusikko-opiskelija. Valmistuminen alkaa häämöttää ja tulevaisuus on vielä avoinna, mutta musiikin ja ihmisten parissa työskentelyä se tulee varmasti olemaan.

Meillä samana vuonna syntyneillä Tohmajärven yläastetta yhtä aikaa käyneillä oli tapaaminen muutama viikko sitten. Noin joka viides ikäluokasta tuli paikalle, mitä voi pitää hyvänä osallistumisprosenttina, koska tapaamisiakin on ollut jo kaksi aiempina vuosina.

Koska sovimme, ettei reissusta huudella jälkeenpäin, typistän sen annin pariin lauseeseen: Hauskaa oli ja olimme kiltisti! Jos kuulut meihin, niin voit vakuuttaa miehellesi/vaimollesi, että ensi kerralla sinutkin uskaltaa päästää mukaan.

***

Ikäluokkani täyttää tänä vuonna pyöreitä ja se on useimmille meistä hirveä asia. Minulle ainakin on. Edellisellä kerralla, kun hedelmäpelistä lävähti ruutuun uusi numero, kykenin vielä pakenemaan totuutta liftireissulle, mutta nyt on tosi kyseessä. Tässähän ei edes kykene juhlimaan kuin eläin, kroppa ei kerta kaikkiaan anna armoa, eikä oikeutta.

Peilistäkin katsoo useimpina aamuina ihan erinaamainen ihminen kuin yläasteella. Ja mikä törkeintä, ajan hammas puree vain minua, sillä ikäluokkatapaamisen perusteella kaikki muut ovat ihan samannäköisiä kuin nuorena. Taitavat olla vampyyreja.

Varsinkin naistenlehdissä on tuhat tarinaa siitä, miten ”kasvettiin” tai ”tehtiin matka” aikuiseksi, etenkin naiseksi. Omakohtaisten havaintojeni perusteella, kerron teille Uutisalasimen lukijat salaisuuden, jota naistenlehdet eivät ole tienneet: ihminen ei muutu yläasteen jälkeen. Me jäämme sellaisiksi, kun olemme 14-15-vuotiaina! Ihan pienet asiat, kuten jatkuva vanhemmille haistattelu, kaula syötynä kuljeskelu, klimppien sylkeminen ja typerän näköiset vaatteet jäävät pois, mutta muuten kehitys päättyy. Turha kuvitella muuta.

Niin ja jotkut oppivat laittamaan ruokaa. Ja osassa meistä se näkyy laajempana, näkyvämpänä ulkomuotona, osassa ei. Olisinpa sitä jälkimmäistä osaa.

***

Ihminen ei ole koskaan liian vanha muistelemaan nuoruuttaan. Eivätkös dementikotkin muista juuri lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia, vaikka koko aikuisikä olisi pyyhkiytynyt mielestä? Tässä synkissä vesissä soudellessa toivoo, että aikuisikä ei unohdu siksi, että se on armottoman tylsää. Ja jos on, niin siihen lääkkeeksi kannattaa järjestää kokoontuminen nuoruutensa ihmisten kanssa. Facebook-aikakaudella se on aika helppoakin.

Aika kiva tietysti, jos Tohmajärvellä olisi joku vetävä matkailuyritys, että seuraavan kerran voisimme olla koolla peräti siellä. Sillä ihan kuin kuvana kulmakuntien tyhjenemisestä, meidänkin yläasteen porukassa on jo monta, joilla ei ole mitään siteitä Toffolaan. Paitsi tietysti tunneside, se kaikkein vahvin.

***

Tässä jo Potsipäiviä odotellaan. Eihän niihin ole enää kolmea kuukauttakaan!

Kirjoittaja olisi valmis seuraavaan ikäluokkatapaamiseen vaikka kuukauden kuluttua, koska ei ole vieläkään täyttänyt pyöreitä. Hän asuu Lahdessa, kuten tietääkseen yksi muukin samaan ikäluokkaan kuuluva yläastekaverinsa.

Nyt kun meitä on kusetettu männä sunnuntaina ihan luvan kanssa, ja hölmöimmät meistä ovat juosseet mitä ihmeellisimpiä outouksia katsastamaan, voimme kaikki hyvillä mielin kääntää ajatuksemme ja mielemme – ah aina niin ihanaan – kevääseen.

Terveeks’ ja tuoreeks’ meidät on tuona samana päivänä piiskattu, ja ruoskateemalla onkin hyvä jatkaa kohti aina niin hiljaista viikkoa.

Tulevana viikonloppunahan on pääsiäinen, kristittyjen suurin juhla. Tähän juhlaan kuuluu olennaisena osana barbaarimainen kidutus ja teurastus, joskin tapahtumasarja saa onnellisen lopun.

En varmaan muuten ole ainoa, joka on huomannut tämän pääsiäisen osuvan aina, siis ihan joka vuosi, suomalaisen kalenterin kevätpuolelle. Koko tapahtumasarja sopisi tematiikansa puolesta syksylle.

Tämän siirtämisestä voisivat aktiivisimmat aloitteentekijät ja ideanikkarit jättää vaikka aloitteen eduskuntaan uuden lain säätämiseksi. Niitä varmasti jokaiselta paikkakunnalta löytyy, ellei kotipaikkakunta ole epäselvä ja jota sitten poliisin putkassa muistellaan…

 * * * * *

Tavan pulliaiselle tuo pääsiäisen seutu ei paljon poikkea muusta pitkästä viikonlopusta. Taitavalla lomien sijoittelulla saa neljällä lomapäivällä kymmenen päivän vapaat.

Ne, ketkä lomansa ovat käyttäneet tai säästäneet toiseen kohtaan, saavat sentään pari ylimääräistä vapaapäivää.

Puolestaan he, jotka ovat töissä, saavat reilut korvaukset menetetyistä vapaapäivistä. Tämä hyödyttää myös verottajaa ja välillisesti myös perus(suomalaisen) uskomuksen mukaan Välimeren rannoilla asuvia Papalouloksia, joiden edesmenneiden sukulaisten eläkkeet ovat edelleen nostettavissa paikallisista rahalaitoksista määräpäivänä.

Välimeren alueen leppoisa elämäntapa on varmaan kaukana pappissäädyn pääsiäisestä. Heillehän rauta on kuumaa juuri nyt ja silloin on pajan oltava auki lähestulkoon 24/7. Siinä ne liperit lepattaa…

* * * * *

Jokaiseen juhlaan liittyy oleellisesti myös psyykkisen hyvinvoinnin lisäksi myös fyysisestä jaksamisesta huolehtiminen.

Pitkin viikkoa onkin hyvä hamstrata jääkaapit ja pakastimet täyteen erilaisia herkkuja, baarikaapit täyteen ilolientä ja lapsille totta kai ne pakolliset pääsiäismunat – älyävätpähän sen aikaa olla häiritsemättä sivistyneen aikuiston juhlintaa.

Erityinen ilonaihe meille suomalaisille on mämmi, joka oli ihan pakko keksiä (siis oikeesti hei, kenen idea se oli???) pitkäperjantain ruuaksi, koska hurskas kristitty ei tuhat vuotta sitten laittanut uuniin tulta ruokaa valmistaakseen.

Tässä kohti kannatan ortodokseja, jotka ovat omasta mämmistään tehneet minun suuhun maistuvampaa.

Loppuun kehotan teitä kuuntelemaan ajankohtaisen laulun ”Maijall’ oli karitsa”. Kiinnittäkää huomiota laulun olla -verbin aikamuotoon (imperfekti).

_

Jukka-Pekka Mattila työskentelee aluenuorisosihteerinä Joensuun kaupungilla, heiluttelee käsiään Sonetic-kuoron edessä ja terapoi itseään metsässä.