Viime viikkoina mieliä ovat järkyttäneet täysin käsittämättömät pahoinvoinnin ilmaisut ja murhenäytelmät. Varkaudessa hoitoon haluava teki äärimmäisen teon päästääkseen hoitoon. Hoito taas ei tavoittanut keski-ikistä miestä, joka ajoi rekan alle surmattuaan ensin perheensä. Mielen häiriöt ovat saaneet yhä näkyvämpiä ja murheellisempia muotoja.

Viime vuosikymmenien suuntauksena on ollut, ettei mieleltään sairasta saa eikä pidä sulkea laitokseen vaan kaikki ongelmat ja oireet pyritään hoitamaan avohoidossa ja mahdollisimman vähin resurssein ja sairaita rajoittamatta.

Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että kaikki eivät avohoidosta saa tarvitsemaansa apua.

Voi olla, että paha olo on niin voimakas, ettei kerran parissa viikossa oleva lyhyt hoitajan tapaaminen riitä.

Voi olla, että pitkäaikaista hoitoa tarvittaisiin ja voi olla, että joissain tapauksissa hoitoon olisi hyvä päästä, vaikkei pakkohoitolähetettä olisikaan.

Jos hoitoon tarvittavan lähetteen saa vain siinä tapauksessa, että on vaaraksi itselleen tai lähiympäristölleen, on hoidon saatavuus pahasti pielessä.

Onko pakko yrittää itsemurhaa tai olla vaaraksi läheisilleen tai jopa täysin ulkopuolisille, jotta apua pahaan oloon on mahdollista saada? Voi olla, että voimavarat eivät riitä avun hakemiseen.

Entä jos jatkuvasti käännytetään pois ja hoidetaan riittämättömän lyhyitä hoitojaksoja? Sysätään oman onnensa nojaan ”avohoitoon”, joka saattaa pahimmillaan olla lähes heitteillejättöä.

Radiossa perhesurman jälkeen puhui professori Matti Rimpelä, joka toi esiin sen, että nyt nämä keski-ikäiset, jotka purkavat pahaa oloaan äärimmäisin keinoin, ovat kasvaneet ja aikuistuneet lama-ajan Suomessa.

Hyvinvointiyhteiskunnan purkamisen myötä syntyi vahva yksin pärjäämisen eetos, jossa yhteiskunnallisella tuella tai palveluilla on hyvin vähän merkitystä. On totuttu onnistumaan ja pärjäämään. Siksi monet nyt pahoinvoivat ovat kaiken tuen ulkopuolella ja perinteisen sosiaalityön ulottumattomissa.

Psykiatrisen vankimielisairaalan vastaava ylilääkäri kertoi Karjalaisessa, että psykootikot tekevät enemmän henkirikoksia kuin muut, mutta ne kohdistuvat lähes aina lähiomaisiin ja asuinkumppaneihin.

Tekeekö se väkivallan uhan vähäisemmäksi?

Mielenterveysongelmista kärsivien lähiomaisten harteilla on jo valtava huoli ja vastuu ja lisäksi vielä turvattomuuskin.

Jos sairaalaan sulkemista on pidetty yhteiskunnan ulkopuolelle jättämisenä, niin suljetaanko nyt ulos ja syrjäytetään sillä, että suljetaan kaiken avun ja tuen ulkopuolelle?

——–

Sari Tuuva-Hongisto on kulttuurintutkija Itä-Suomen yliopistosta, jäsen Osuuskunta Tikkalan kassasta ja puheenjohtaja Tikkalan kyläyhdistyksestä.

Kevät! Se on vihdoinkin täällä! Pohjolassa on neljä upeaa vuodenaikaa: kevät, kevät, kevät ja kevät. Kolme muuta vuodenaikaa ovat myös ihan mukavia, mutta kevät on paras kaikista. Se tuo mukanaan lämpöä ja valoa, ilma täyttyy äänistä ja tuoksuista.

Kevät saapuu joka vuosi yhtä yllättäen. Vain kaksi viikkoa sitten hiihdeltiin hankiaisilla pitkin poikin peltoja. Nyt pihamaat ovat jo sulaneet, lumipeite katoaa nopeammin kuin ehtii huomata. Ensimmäiset leskenlehdet pilkistävät aurinkoisilla tienpientareilla. Koivut punertavat ja pulleat silmut pidättelevät hiirenkorvia.

Maalaiskylällä asuessa kevään tulo on vahvasti läsnä. Muuttolintujen äänet kaikuvat kotiovelle. Laji toisensa jälkeen ne tuovat kesää lähemmäs ja lämpöä mukanaan. Kynnökset ja sänget paljastuvat lumen alta, joutsenet, hanhet ja kurjet pysähtyvät runsaslukuisina pelloille ja vesien sulapaikoille ruokailemaan. Illan hämärtyessä voi kuulla ohitse viuhuvia siipipareja; verkkaista havinaa, siipien suhinaa tai kiituria muistuttavaa ujellusta.

* * *

Lumien sulaessa tulee kiire tehdä kesää. Kurapurojen tekeminen on aina yhtä hauskaa, vaikkei sitä ilkeä tunnustaa! Aikuisena keksitään päteviä selityksiä, ohjataan mukamas sulavesiä pois portaiden edestä tai pihatieltä. Kevätpurojen tekeminen on osa kevättä, lasten varjolla pääsee uittamaan pikkuruisia veneitä vuolaasti virtaavissa minikoskissa.

Lumikolat ovat kadonneet pihoilta, tilalle on tuotu rivistö puutarhatyökaluja. Haravatango alkaa! Mullan tuoksu kutittaa nenua nurmikkoa rapsuttaessa. Aurinko houkuttelee ensimmäisiä kasveja esiin. Nokkonen ja vuohenputki näyttävät lähes kukkapenkin esikoilta ja krookuksilta vielä tässä vaiheessa kevättä.

Puutarhatyöt ovat terapiaa pitkän talven jälkeen. Innokkaimmat kotipuutarhurit koulivat jo hentoja taimia, yöpakkaset saisivat väistyä. Taimistot avaavat kohta ovensa, mitähän uutta tänä keväänä istuttaisi? Viihtyisikö omenapuu, riippapihlaja tai hopeakuusi näillä seuduilla?

* * *

Aikakausilehdet hehkuttavat tähän aikaan vuodesta kuntokampanjoita. Kesäksi kuntoon, jumppaa, humpaa, hölkkää ja spinnaa. Huh, nytkö pitäisi urakalla hikoilla pois kaikki se, minkä on suurella vaivalla saanut talven aikana kerättyä varastoon.

Kuntokampanja ei silti ole pahasta, se on itsestä huolehtimista ja erityisen tärkeää terveydelle. Jostain alkuvuoden artikkelista jäi mieleeni neuvo: ”Älä aseta ensimmäinä tavoitteeksi maratonia. Riittää, kun lupaat itsellesi liikkua enemmän, ja pidät siitä kiinni. Tärkeintä on, että pidät lupauksesi. Jos tuntuu, ettet ehdi lenkille, kävele edes postilaatikolle.”

Kevät on mainiota aikaa luonnossa liikkujalle, itikoista ei ole vielä kiusaa. Tulevana viikonloppuna kannattaakin suunnata vappupiknikille luontoon, jos sää on suosiollinen. Tohmajärvellä ja lähikunnissa on huikean hienoja maisemia, joihin pääsee usein autollakin aivan lähelle. Näistä on helppoa valita retkikunnalle sopiva kohde. Kesää odotellessa, nautitaan ensin keväästä ja ulkoillaan!

- – -

Marjaana Aarnio on pureutunut Värtsilässä paikalliseen kylätoimintaan ja työnsä kautta maakunnallisiinkin kyläprojekteihin.

Kädet hikoavat, kurkkua kuristaa, sydän tykyttää, hampaat kalisevat ja jalat tärisevät; tuntuu siis siltä, että voisi juosta karkuun henkensä edestä. Tästä on esiintymisjännitys tehty. Vielä kun näihin lisää päässä jyskyttävät ajatukset ”en osaa mitään, en muista mitään, miten se biisi edes alkaa?”, niin siitähän se nautinto vasta syntyy.

Jännitys on sellainen tunne, jonka kanssa hyvin monet painivat; myös minä itse. Puhuminen yleisön edessä on tuottanut minulle ongelmia ihan pienestä saakka: koulussa esitelmät olivat yhtä tuskaa ja kun ne olivat ohi, ei ollut pyörtyminen kaukana.

Kädet täristen nousin myös monet kerrat lavalle soittamaan soolokappaleita. Jostain syvältä silti on kummunnut tahto päästä esiintymään ja tuoda ihmisille se ilo, mitä musiikista itse saan. Se ei vaan ole ollut kovinkaan helppo tie.

Monet pettymykset olen kokenut harmonikkakilpailussa, kun esiintymisjännitys on huonontanut suoritustani huomattavasti. Milloin tempot heittelevät, sormet hapuilevat väärille näppäimille ja kappaleet meinaavat kaatua jo kaikkeen siihen mahdottomuuteensa.

No, joku voisi kysyä, että miksi en ole lopettanut soittamista jos se on kerran niin kauheaa?

Niin, siitä saan kiittää kyllä osittain monia kannustavia ihmisiä ja perhettä, jotka ovat uskoneet minuun. Jollain tavalla olen siis myös pystynyt pelonsekaisten tunteideni alta välittämään ihmisille, että nautin musiikista ja haluan tehdä sitä.

Muistan monet kommentit esiintymisien jälkeen, että ”sinusta kuullaan vielä” ja ”harjoittelu tekee mestarin”. Kiitin kohteliaasti ja hymyilin; hymyn alla saattoi kuitenkin olla järjetön pettymys omaan suoritukseen.

Lukuisia kertoja mietin mielessäni, että ”miksi en soittanut paremmin, miksi se ei mennyt niin hyvin kuin kotona, miksi jännitin niin paljon?”. Usein esiintyessä kävi niin, että rentouduin vasta siinä vaiheessa, kun lavalta piti lähteä pois. Hah, siinäpä vasta pulma esiintyjälle.

******

Muusikoksi opiskellessani olen saanut hirvittävän määrän lisää kokemusta ja varmuutta esiintymiseen. Nykyään pystyn hallitsemaan jännitystä paljon paremmin ja kääntämään sen itseni hyväksi.

Kun adrenaliini virtaa, on voimallinen olo ja onnistumisien kautta varmuus vaan kasvaa. On ihanaa olla lavalla ja oikeasti nauttia soittamisesta niin että tuntuu!

Duo Hurmion ensimmäisen levyn tiimoilta pidetyt konsertit ovat yksi hyvä esimerkki siitä, miten paljon olen henkisesti kasvanut muusikkona ja myös ihmisenä. Oman konsertin pitäminen olisi tuntunut muutama vuosi taaksepäin pelottavalta. Nyt olin siihen kypsä ja nautin täysillä. Kiitos myös kaikille tukijoukoille ja yhteistyökumppaneille, että uskoitte Duo Hurmion musiikkiin ja lähditte ennakkoluulottomasti tukemaan meitä.

Vain esiintymällä pelot esiintymistä kohtaan voi voittaa. Oikotietä onneen ei ole siis tässäkään asiassa.

Ja loppujen lopuksi, mitä kamalaa siinä on jos epäonnistuu? Ei mitään. Se on elämää. Okei, en pysty ihan näin kevyesti epäonnistumisiani vielä ottamaan, mutta koitan kovasti sanoa aina itselleni (ja myös muut koittavat sanoa minulle), että ei tarvitse olla täydellinen.

Puhuminenkaan yleisön edessä ei tunnu enää niin pelottavalta, kun sitä on ollut pakko tehdä keikoilla. Huomaan välillä höpötteleväni kaikennäköistä yleisön edessä ilman sen suurempia miettimisiä.

Tsemppiä kaikille jännityksen kanssa painiville, sen yläpuolelle pääsee kun tahtoo! Ja toisaalta, eihän sen kokonaan pidäkään hävitä, silloin tietää elävänsä.

——–

Henna on Tampereella asuva 22-vuotias muusikko-opiskelija. Valmistuminen alkaa häämöttää ja tulevaisuus on vielä avoinna, mutta musiikin ja ihmisten parissa työskentelyä se tulee varmasti olemaan.