Kun kolme tai neljä köyhää kuntaa pistää velkansa yhteen, kaikki köyhtyvät entisestään.

Kun kolme tai neljä ”huoltosuhteeltaan” heikkoa kuntaa pistää vanhukset yhteen läjään, siinä ei kukaan nuorru.

Kun kolme tai neljä valtionavuista riippuvaista kuntaa pistetään yhteen, siinä ei alueen riippuvuus valtionavuista vähene.

Kun kolmen tai neljän kunnan viranhaltijoille annetaan viiden vuoden suoja, ja palkat ”harmonisoidaan”, siinä palkkakulut eivät ainakaan laske.

Mutta oli miten oli, sanotaan mitä sanotaan, niin kolme tai neljä kuntaa pistetään yhteen. Väkisinkin niistä syntyy yksi kunta, ja jos se ei omillaan pärjää, niin olkoon sitten elinkelvoton.

Kuntauudistus tehdään. Se mitä ylhäältä annetaan, siihen älkööt alhaiset puuttuko. Ymmärrys pellon reunalla ei riitä samaan kuin tietokoneen  kirjoituspöydällä.

Lähidemokratiasta pidetään huoli. Siihen uudistuksessa tähdätään. Uudistuksella pidetään huoli, että lähidemokratialle sanotaan hyvästit. Se on selvä, ja harva itkee perään. Kiinnostus politiikkaan vähenee kilpaa palvelujen kanssa. Harvat joutuvat ottamaan vallan. Ollaan tyytyväisiä harvainvaltaan.

Pentti Väistö
odottaa ilmoitusta uudesta kotipitäjästä

Mies oli lauleskellut toiveikkaita lauluja palattuaan kotiin.

Häntä oli alkanut vaivata matkan raskauden jälkeinen kevytmasennus. Mies oli miettinyt, että koska hän nyt oli Suomessa, hänen pitäisi luultavasti turvautua terveydenhuoltopalveluihin pehmentääkseen paluutaan.

Pitkältä matkalta paluu oli luultavasti stressitilannelistojen kärkipäässä, heti avioeron ja läheisen omaisen kuoleman jälkeisellä sijalla, ja siitä kertyvät pisteet  riittäisivät hyvin rauhoittavien lääkkeiden saamiseksi.

Lempeä-ääninen psykologi olisi voinut  lohduttaa miestä, että oi oi ja voi voi, sinun täytyy nyt vaan katsella varovasti ympärillä olevaa totuutta ja sulkea silmäsi siltä, ja niin pääset yli tämän traumaattisen kokemuksen.

Pienemmistäkään asioista ei sopinut suoriutua ilman apua, vähintään vertaisapuryhmää. Kotiin paluu, tupakanpolton lopettaminen, ylinopeussakko, etusormen kynnen katkeaminen ja moni muu olivat asioita joista oli tehty kriisejä.

Mies oli kuitenkin päättänyt yrittää yksin. Hän oli nukkunut ensimmäisen kotiyön viiteen kuukauteen levottomasti. Sänky oli tuntunut liian leveältä, huone liian suurelta ja lämpimältä, eikä ulkoa ollut kuulunut turvallisia tuntemattomien ihmisten askelia ja vieraskielistä puhetta, joihin hän oli jo niin tottunut.

Miehen mieleen oli noussut Markku Pölösen elokuva Lieksa! missä Koppeloiden perhe oli etsinyt onneaan ajelemalle pitkin maita ja mantuja päästäkseen paratiisiin, Lieksaan.

Kun Koppeloiden pojat lopulta olivat kiivenneet korkealle vaaralle ja nähneet Lieksan kirkkaiden valojen loistavan alhaalla, he olivat todenneet: liian iso meille. He olivat kääntyneet silmät selällään takaisin sinne mistä olivat tulleetkin, jostain ettäänperältä.

Koppeloiden tokaisusta, ”liian iso meille”, oli tullut miehen ja naisen yhteisen ymmärryksen peruskivi. Suurissa kaupungeissa joihin he olivat eksyneet tai joutuneet pakosta, he olivat nauraen todenneet: liian iso meille, ja palanneet sitten äkkiä pieneen maaseutukylään mistä olivat lähteneet.

Viisi kuukautta kestänyt matka oli ollut heidän mielestään tekemisen väärtti.  Tällä kertaa he olivat nähneet erilaista Eurooppaa. He olivat tutustuneet maatiloihin, olleet pienillä syrjäisillä campingalueilla, tavanneet maalaisia ja ajaneet teillä joilta täysijärkiset karavaanarit pysyttelivät visusti poissa.

He eivät koskaan tulisi unohtamaan miten albanialainen teurastaja heilutti veistä miehen kaulan kohdalla, kuinka heidän autonsa oli jäädä kyljistään kiinni kapealla kadulla kosovolaisessa vuoristokylässä, kuinka ystävällisesti heidät oli otettu vastaan virolaisella maitotilalla, ja miten herkullisia vuohenmaitojuustoja unkarilainen juustomestari oli laittanut heille evääksi.

He tulisivat aina muistamaan kuinka mitättömän pienestä puolalaiskylästä löytyi isojen autojen korjaamiseen erikostunut serwis, ja kuinka surullisen näköisenä portugalilainen hanuristi oli soittanut iloisia säveliä pienen kalastajakylän rantaravintolassa.

He olivat rakastuneet ”pieneen Eurooppaan” missä ihmiset olivat itsensä kokoisia ja ajattelivat omia ajatuksiaan. He tulisivat aina muistamaan tammimetsissä vuorten rinteillä laiduntavat siat Espanjassa, ja pienen mustasilmäisen italialaisen, joka oli aloittanut uransa tryffelin metsästäjänä Umbrian metsissä, ja perustanut sitten tryffeliherkkuja jalostavan tehtaan.

He olivat tavanneet Albanian rikkaimman miehen, ja köyhimmistä köyhimpiä mustalaisia Kosovossa. He muistaisivat kuinka unkarilainen viininviljelijä keräsi heille korillisen makeita viinirypäleitä ja kuinka onnelliselta bosnialainen nuoripari oli vaikuttanut kolmatta lastaan odottaessaan.

He eivät unohtaisi suomalaisia lähetystyöntekijöitä, joiden kirkkoa ja koiria he vartioivat ja hoitivat kahden viikon ajan Espanjassa. Heidän mieliinsä olivat  ikuisesti painuneet tarinat raamattujen salakuljettamisesta muslimien luettavaksi, eivätkä he tulisi koskaan unohtamaan kuinka ylpeästi kroatialainen maanviljelijä esitteli kahta suomalaista Valtra –traktoriaan.

Mies ja nainen  olivat aina muistava myös sen kuinka heidän koiransa Unkarissa tutkinut eläinlääkäri tuli tulokseen, että koira kärsi matkan aiheuttamasta stressistä ja nopeista lämpötilavaihteluista, ei virtsatietulehduksesta. He muistaisivat kuinka väsyneitä he olivat itsekin olleet, ja kuinka mielellään he olivat lähteneet raskaalle matkalle kotia kohti.

Pentti Väistö
Tohmajärvi, Riikola,
kaukainen EU:n reuna

Punaiset kalat sinisessä vedessä kaipaavat happea.

Tonavassa ajelehti jäälauttoja läpi Budapestin kohti etelää. Siellä missä Tonava laski lopulta vetensä Mustaanmereen Romaniassa, olivat rannat jäässä. Bulgariassa oli paikoittain lunta kaksi metriä. Sinne ja Romaniaankin oli julistettu hätätila.

Sarajevossa Bosniassa oli satanut yhteen solkeen lunta metrin verran, ja koko Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki oli motissa. Miehen bosnialaisystävät lähettivät viestejä, että ihmiset ylhäältä vuoristokaupunginosista tulivat keskustaan lumilaudoilla ja laskettelusuksilla.

Unkarin eteläosassa lähellä Serbian rajaa lunta oli satanut puoli metriä. Alueen koulut oli suljettu muutamaksi päiväksi, sillä paikallinen aurauskalusto oli niin kevyttä ja vähäistä, ettei kouluteitä kyetty avaamaan.

Nyt jännitettiin jäätyykö Tonava. Se olisi jumalan merkki Unkarin kansalle, että uusi kuningas on tulossa hallitsemaan valtakuntaa.

Paikassa missä mies parhaillaan oli asettumassa yöpuulle asuntoautoonsa, oli 13 astetta pakkasta, ja yöksi sen odotettiin laskevan lähelle kahtakymmentä. Suomalaisittain lukemat olivat miedot, mutta lähellä Budapestia Unkarissa niitä pidettiin ”vaarallisen korkeina”. Olipa jo eräs Unkarin hallituksen edustaja  ehtinyt vaatia hätätilan julistamista.

Peruste oli, että kodittomat kuolevat kaduille kylmyyteen ja vanhukset paleltuvat eristämättömiin asuntoihinsa. Näin varmasti sittemmin olikin tapahtunut, sillä Unkarissa uudetkin rakennukset oli vielä tehty ikään kuin sosialismin ajan halpa energia olisi ollut saavutettu etu eikä sitä voitaisi heiltä koskaan viedä.

Nyt ihmisillä ei ollut enää varaa laskea lämpöä harakoille. Energiamittareillekaan ei voinut enää tehdä omatoimisia ”ohitusleikkauksia”. Jos maassa oli jotain lahjomatonta, niin uudet kaasu- ja sähkömittarit.

Unkarissa oli nyt kaikkialla ryhdytty eristämään taloja sillä eristämättömien talojen lämpimänä pitäminen maksoi markkinataloudessa enemmän kuin ihminen ehti tienata.

Mies näki koiran kanssa lähinaapurustossa lenkkeillessään lukuisia taloja, joiden ulkoseiniin oli kiinnitetty kymmenen sentin paksuisia styroxlevyjä tai vuorivillaa. Niiden päälle oli laitettu ohut metalliverkko, jonka päälle laitettiin rappaus.

Mies arveli, etteivät nuo eristeet ja rappaukset voineet olla kovinkaan pitkäkestoisia, ja että niistä koituisi vielä suuri lasku aikanaan, ihan kuin Suomessa homeesta.

Miten nuo satoja saumoja sisältävät eristeet muka pysyisivät seinillä? Miehen unkarilaiset ystävät vakuuttivat niiden pysyvän, mutta mies ei suostunut uskomaan, mutta ei ryhtynyt väittämään vastaankaan, koskapa unkarilaiset aina tiesivät mielestään kaiken paremmin.

Nyt olisi siis suomalaiselle eristystaidolle ja –materiaaleille kysyntää madjaarien maassa, vain tarjonta puuttui. Puuttui täältä paljon muutakin, mm. pellit uuneista.

Energian hinnan nousut ja epävakaat ilmasto-olosuhteet olivat saaneet unkarilaiset hankkimaan hienoja kaakeliuuneja taloihinsa. Monet niistä jopa varasivatkin lämpöä, mutta hormin sulkevaa peltiä taloihin ei oltu rakennettu, joten hyväkin uuni kyllä kylmeni aamuksi.

Suomen talvea oli lähes kenelle tahansa mahdoton selittää Keski- ja Etelä-Euroopassa. Siellä talvi oli eräänlainen hauska leikki joka kesti muutaman viikon. Jotta leikistä olisi saatu pitempi, laitettiin tyylikäs kaulaliina kaulaan, hassu lakki päähän ja kauniit lapaset käteen kun lämpömittari näytti viittätoista  plusastetta.

Sitten kun se näytti miinus kymmentä, oltiin toimintakyvyttömiä. Ja näiden talvea leikkivien espanjalaisten, italialaisten ja ranskalaisten suunnittelemilla Kiinassa valmistetuilla talvitakeilla, lakeilla, käsineillä ja kengillä jotkut suomalaiset yrittivät pärjätä omassa oikeassa talvessaan, näyttääkseen ”eurooppalaisilta”.

Mies kaivoi asuntoautonsa kätköistä esiin teknisen kerraston, toppahousut, paksut turkishansikkaat, karvalakin, villasukat, talvisaappaat ja toppatakin. Hän  ei enää täyttänyt epävirallista talvipukeutumisen eu-normia, mutta tunsi olonsa lämpimäksi. Hän lähti ajamaan kotia kohti.

Pentti Väistö
talvidirektiivittömässä EU:ssa