Kun kolme tai neljä köyhää kuntaa pistää velkansa yhteen, kaikki köyhtyvät entisestään.

Kun kolme tai neljä ”huoltosuhteeltaan” heikkoa kuntaa pistää vanhukset yhteen läjään, siinä ei kukaan nuorru.

Kun kolme tai neljä valtionavuista riippuvaista kuntaa pistetään yhteen, siinä ei alueen riippuvuus valtionavuista vähene.

Kun kolmen tai neljän kunnan viranhaltijoille annetaan viiden vuoden suoja, ja palkat ”harmonisoidaan”, siinä palkkakulut eivät ainakaan laske.

Mutta oli miten oli, sanotaan mitä sanotaan, niin kolme tai neljä kuntaa pistetään yhteen. Väkisinkin niistä syntyy yksi kunta, ja jos se ei omillaan pärjää, niin olkoon sitten elinkelvoton.

Kuntauudistus tehdään. Se mitä ylhäältä annetaan, siihen älkööt alhaiset puuttuko. Ymmärrys pellon reunalla ei riitä samaan kuin tietokoneen  kirjoituspöydällä.

Lähidemokratiasta pidetään huoli. Siihen uudistuksessa tähdätään. Uudistuksella pidetään huoli, että lähidemokratialle sanotaan hyvästit. Se on selvä, ja harva itkee perään. Kiinnostus politiikkaan vähenee kilpaa palvelujen kanssa. Harvat joutuvat ottamaan vallan. Ollaan tyytyväisiä harvainvaltaan.

Pentti Väistö
odottaa ilmoitusta uudesta kotipitäjästä

Mies oli lauleskellut toiveikkaita lauluja palattuaan kotiin.

Häntä oli alkanut vaivata matkan raskauden jälkeinen kevytmasennus. Mies oli miettinyt, että koska hän nyt oli Suomessa, hänen pitäisi luultavasti turvautua terveydenhuoltopalveluihin pehmentääkseen paluutaan.

Pitkältä matkalta paluu oli luultavasti stressitilannelistojen kärkipäässä, heti avioeron ja läheisen omaisen kuoleman jälkeisellä sijalla, ja siitä kertyvät pisteet  riittäisivät hyvin rauhoittavien lääkkeiden saamiseksi.

Lempeä-ääninen psykologi olisi voinut  lohduttaa miestä, että oi oi ja voi voi, sinun täytyy nyt vaan katsella varovasti ympärillä olevaa totuutta ja sulkea silmäsi siltä, ja niin pääset yli tämän traumaattisen kokemuksen.

Pienemmistäkään asioista ei sopinut suoriutua ilman apua, vähintään vertaisapuryhmää. Kotiin paluu, tupakanpolton lopettaminen, ylinopeussakko, etusormen kynnen katkeaminen ja moni muu olivat asioita joista oli tehty kriisejä.

Mies oli kuitenkin päättänyt yrittää yksin. Hän oli nukkunut ensimmäisen kotiyön viiteen kuukauteen levottomasti. Sänky oli tuntunut liian leveältä, huone liian suurelta ja lämpimältä, eikä ulkoa ollut kuulunut turvallisia tuntemattomien ihmisten askelia ja vieraskielistä puhetta, joihin hän oli jo niin tottunut.

Miehen mieleen oli noussut Markku Pölösen elokuva Lieksa! missä Koppeloiden perhe oli etsinyt onneaan ajelemalle pitkin maita ja mantuja päästäkseen paratiisiin, Lieksaan.

Kun Koppeloiden pojat lopulta olivat kiivenneet korkealle vaaralle ja nähneet Lieksan kirkkaiden valojen loistavan alhaalla, he olivat todenneet: liian iso meille. He olivat kääntyneet silmät selällään takaisin sinne mistä olivat tulleetkin, jostain ettäänperältä.

Koppeloiden tokaisusta, ”liian iso meille”, oli tullut miehen ja naisen yhteisen ymmärryksen peruskivi. Suurissa kaupungeissa joihin he olivat eksyneet tai joutuneet pakosta, he olivat nauraen todenneet: liian iso meille, ja palanneet sitten äkkiä pieneen maaseutukylään mistä olivat lähteneet.

Viisi kuukautta kestänyt matka oli ollut heidän mielestään tekemisen väärtti.  Tällä kertaa he olivat nähneet erilaista Eurooppaa. He olivat tutustuneet maatiloihin, olleet pienillä syrjäisillä campingalueilla, tavanneet maalaisia ja ajaneet teillä joilta täysijärkiset karavaanarit pysyttelivät visusti poissa.

He eivät koskaan tulisi unohtamaan miten albanialainen teurastaja heilutti veistä miehen kaulan kohdalla, kuinka heidän autonsa oli jäädä kyljistään kiinni kapealla kadulla kosovolaisessa vuoristokylässä, kuinka ystävällisesti heidät oli otettu vastaan virolaisella maitotilalla, ja miten herkullisia vuohenmaitojuustoja unkarilainen juustomestari oli laittanut heille evääksi.

He tulisivat aina muistamaan kuinka mitättömän pienestä puolalaiskylästä löytyi isojen autojen korjaamiseen erikostunut serwis, ja kuinka surullisen näköisenä portugalilainen hanuristi oli soittanut iloisia säveliä pienen kalastajakylän rantaravintolassa.

He olivat rakastuneet ”pieneen Eurooppaan” missä ihmiset olivat itsensä kokoisia ja ajattelivat omia ajatuksiaan. He tulisivat aina muistamaan tammimetsissä vuorten rinteillä laiduntavat siat Espanjassa, ja pienen mustasilmäisen italialaisen, joka oli aloittanut uransa tryffelin metsästäjänä Umbrian metsissä, ja perustanut sitten tryffeliherkkuja jalostavan tehtaan.

He olivat tavanneet Albanian rikkaimman miehen, ja köyhimmistä köyhimpiä mustalaisia Kosovossa. He muistaisivat kuinka unkarilainen viininviljelijä keräsi heille korillisen makeita viinirypäleitä ja kuinka onnelliselta bosnialainen nuoripari oli vaikuttanut kolmatta lastaan odottaessaan.

He eivät unohtaisi suomalaisia lähetystyöntekijöitä, joiden kirkkoa ja koiria he vartioivat ja hoitivat kahden viikon ajan Espanjassa. Heidän mieliinsä olivat  ikuisesti painuneet tarinat raamattujen salakuljettamisesta muslimien luettavaksi, eivätkä he tulisi koskaan unohtamaan kuinka ylpeästi kroatialainen maanviljelijä esitteli kahta suomalaista Valtra –traktoriaan.

Mies ja nainen  olivat aina muistava myös sen kuinka heidän koiransa Unkarissa tutkinut eläinlääkäri tuli tulokseen, että koira kärsi matkan aiheuttamasta stressistä ja nopeista lämpötilavaihteluista, ei virtsatietulehduksesta. He muistaisivat kuinka väsyneitä he olivat itsekin olleet, ja kuinka mielellään he olivat lähteneet raskaalle matkalle kotia kohti.

Pentti Väistö
Tohmajärvi, Riikola,
kaukainen EU:n reuna