Asioita, joita ei haluta nähdä

Ojasta allikkoon, vai päinvastoin? Pakko tehdä jotain, mutta miten?

Kun kolme tai neljä köyhää kuntaa pistää velkansa yhteen, kaikki köyhtyvät entisestään.

Kun kolme tai neljä ”huoltosuhteeltaan” heikkoa kuntaa pistää vanhukset yhteen läjään, siinä ei kukaan nuorru.

Kun kolme tai neljä valtionavuista riippuvaista kuntaa pistetään yhteen, siinä ei alueen riippuvuus valtionavuista vähene.

Kun kolmen tai neljän kunnan viranhaltijoille annetaan viiden vuoden suoja, ja palkat ”harmonisoidaan”, siinä palkkakulut eivät ainakaan laske.

Mutta oli miten oli, sanotaan mitä sanotaan, niin kolme tai neljä kuntaa pistetään yhteen. Väkisinkin niistä syntyy yksi kunta, ja jos se ei omillaan pärjää, niin olkoon sitten elinkelvoton.

Kuntauudistus tehdään. Se mitä ylhäältä annetaan, siihen älkööt alhaiset puuttuko. Ymmärrys pellon reunalla ei riitä samaan kuin tietokoneen  kirjoituspöydällä.

Lähidemokratiasta pidetään huoli. Siihen uudistuksessa tähdätään. Uudistuksella pidetään huoli, että lähidemokratialle sanotaan hyvästit. Se on selvä, ja harva itkee perään. Kiinnostus politiikkaan vähenee kilpaa palvelujen kanssa. Harvat joutuvat ottamaan vallan. Ollaan tyytyväisiä harvainvaltaan.

Pentti Väistö
odottaa ilmoitusta uudesta kotipitäjästä

Myrskyn jälkeen

On poutasää? Tuskin, jos on viimeaikaisia myrskynjälkeisiä aikoja elänyt, katsellut ja kuunnellut. Luvassa on pikemminkin katastrofi.

Sää ei tunnu enää koskaan olevan normaali tai tavallinen ja säästä puhuminenkin on muuttunut. Enää se ei ole niitä näitä, vaan aitoa huolta siitä, kuinka itse kukin sääilmiöistä selviää. Kuinka pitkään oli sähköt poissa? Kaatuiko pihassa puita? Löytyykö auto lumen alta? Ovatko putket sulana?

*****

Koko yhteiskunta tuntuu olevan yhä haavoittuvampi. Jo vähän runsaammasta lumentulosta katkeavat sähköt ja kun sähköt katkeavat, niin elämä muuttuu jo aika nopeasti sietämättömäksi.

Pimeässä on kurjaa, saako aamukahvin keitettyä, mitä tehdä kun ei voi katsoa televisiota – ne kai ovat ne ensimmäiset reaktiot. Mutta kun sähkökatko jatkuu yli vuorokauden, alkavat jo vakavammat ongelmat: pysyykö lämmin, riittäkö vesi, kuinka tehdä ruokaa, miten käy pakasteiden, mistä virtaa kännykkään?

*****

Sään ääri-ilmiöiden on povattu tulevaisuudessa lisääntyvän, ilmastonmuutos ja ilmaston lämpeneminen eivät sittenkään taida tarkoittaa vain lämpimämpiä kelejä, vaan nimenomaan yhä kovempia helteitä, yhä kovempia pakkasia, yhä kovempia myrskyjä.

Miten turvata turvallisuus silloin kun olosuhteet muuttuvat oikeasti hankaliksi?

*****

Tämän talven aikaan turvallisuus tuntuu rakoilevan jo ihan “normaalikeleissä”. Tavalliseenkaan lumentuloon ei tunnu olevan ratkaisua.

Kylätie on ollut lumisateiden jälkeen auraamatta lähes joka aamu kun olen vienyt lapsen autolla kouluun. Toisinaan koululle asti pääseminen on ollut siinä ja siinä.

Mietityttää vain se, kuinkas he selviävät, jotka lähtevät töihin jo aamuvarhain tai miten selviävät lapset, jotka tarpovat lumihangessa luisuvien autojen seassa?

 

Sähkökatkojakin on tiheään tahtiin ja verkkovirta heittelehtii niin, että kodinkoneet eivät kestä edes takuuaikaa. Netti tuntuu olevan poikki tämän tästä.

Kun turvallisuus on vähän niin ja näin jo valmiiksi, niin kuinka sitten oikeasti poikkeusoloissa selvitään?

Maalla onneksi voidaan aina tuudittautua siihen, että naapurit pitävät toisistaan huolen, eikä kukaan jää oikeasti pulaan. Toivotaan niin.

*****

Säästä puhuminen taitaa toisaalta olla näinä aikoina turhaa. Vaikka sääolosuhteet toisivat millaista turvattomuutta tahansa, on perusturvallisuudessa menossa tällä hetkellä sellainen turbulenssi ja myräkkä, että normaaliolojenkin turvallisuudesta on jo huoli.

Uudet tuulet kuntakentällä puhaltavat myrskyn lailla, saa nähdä mitä jää pystyyn.

*****

Kevättulvia ja rankkasateita odotellessa.

——-

Sari Tuuva-Hongisto on kulttuurintutkija Itä-Suomen yliopistosta, jäsen Osuuskunta Tikkalan kassasta ja puheenjohtaja Tikkalan kyläyhdistyksestä.

Miehen paluu

Mitä jäi matkasta käteen? Luu. Espanjalaisen sian lapa, alkuperäispaino 5,3 kiloa. Ilmakuivattu, 2 vuotta. Erinomainen maku, kerrassan herkullinen.

Mies oli lauleskellut toiveikkaita lauluja palattuaan kotiin.

Häntä oli alkanut vaivata matkan raskauden jälkeinen kevytmasennus. Mies oli miettinyt, että koska hän nyt oli Suomessa, hänen pitäisi luultavasti turvautua terveydenhuoltopalveluihin pehmentääkseen paluutaan.

Pitkältä matkalta paluu oli luultavasti stressitilannelistojen kärkipäässä, heti avioeron ja läheisen omaisen kuoleman jälkeisellä sijalla, ja siitä kertyvät pisteet  riittäisivät hyvin rauhoittavien lääkkeiden saamiseksi.

Lempeä-ääninen psykologi olisi voinut  lohduttaa miestä, että oi oi ja voi voi, sinun täytyy nyt vaan katsella varovasti ympärillä olevaa totuutta ja sulkea silmäsi siltä, ja niin pääset yli tämän traumaattisen kokemuksen.

Pienemmistäkään asioista ei sopinut suoriutua ilman apua, vähintään vertaisapuryhmää. Kotiin paluu, tupakanpolton lopettaminen, ylinopeussakko, etusormen kynnen katkeaminen ja moni muu olivat asioita joista oli tehty kriisejä.

Mies oli kuitenkin päättänyt yrittää yksin. Hän oli nukkunut ensimmäisen kotiyön viiteen kuukauteen levottomasti. Sänky oli tuntunut liian leveältä, huone liian suurelta ja lämpimältä, eikä ulkoa ollut kuulunut turvallisia tuntemattomien ihmisten askelia ja vieraskielistä puhetta, joihin hän oli jo niin tottunut.

Miehen mieleen oli noussut Markku Pölösen elokuva Lieksa! missä Koppeloiden perhe oli etsinyt onneaan ajelemalle pitkin maita ja mantuja päästäkseen paratiisiin, Lieksaan.

Kun Koppeloiden pojat lopulta olivat kiivenneet korkealle vaaralle ja nähneet Lieksan kirkkaiden valojen loistavan alhaalla, he olivat todenneet: liian iso meille. He olivat kääntyneet silmät selällään takaisin sinne mistä olivat tulleetkin, jostain ettäänperältä.

Koppeloiden tokaisusta, ”liian iso meille”, oli tullut miehen ja naisen yhteisen ymmärryksen peruskivi. Suurissa kaupungeissa joihin he olivat eksyneet tai joutuneet pakosta, he olivat nauraen todenneet: liian iso meille, ja palanneet sitten äkkiä pieneen maaseutukylään mistä olivat lähteneet.

Viisi kuukautta kestänyt matka oli ollut heidän mielestään tekemisen väärtti.  Tällä kertaa he olivat nähneet erilaista Eurooppaa. He olivat tutustuneet maatiloihin, olleet pienillä syrjäisillä campingalueilla, tavanneet maalaisia ja ajaneet teillä joilta täysijärkiset karavaanarit pysyttelivät visusti poissa.

He eivät koskaan tulisi unohtamaan miten albanialainen teurastaja heilutti veistä miehen kaulan kohdalla, kuinka heidän autonsa oli jäädä kyljistään kiinni kapealla kadulla kosovolaisessa vuoristokylässä, kuinka ystävällisesti heidät oli otettu vastaan virolaisella maitotilalla, ja miten herkullisia vuohenmaitojuustoja unkarilainen juustomestari oli laittanut heille evääksi.

He tulisivat aina muistamaan kuinka mitättömän pienestä puolalaiskylästä löytyi isojen autojen korjaamiseen erikostunut serwis, ja kuinka surullisen näköisenä portugalilainen hanuristi oli soittanut iloisia säveliä pienen kalastajakylän rantaravintolassa.

He olivat rakastuneet ”pieneen Eurooppaan” missä ihmiset olivat itsensä kokoisia ja ajattelivat omia ajatuksiaan. He tulisivat aina muistamaan tammimetsissä vuorten rinteillä laiduntavat siat Espanjassa, ja pienen mustasilmäisen italialaisen, joka oli aloittanut uransa tryffelin metsästäjänä Umbrian metsissä, ja perustanut sitten tryffeliherkkuja jalostavan tehtaan.

He olivat tavanneet Albanian rikkaimman miehen, ja köyhimmistä köyhimpiä mustalaisia Kosovossa. He muistaisivat kuinka unkarilainen viininviljelijä keräsi heille korillisen makeita viinirypäleitä ja kuinka onnelliselta bosnialainen nuoripari oli vaikuttanut kolmatta lastaan odottaessaan.

He eivät unohtaisi suomalaisia lähetystyöntekijöitä, joiden kirkkoa ja koiria he vartioivat ja hoitivat kahden viikon ajan Espanjassa. Heidän mieliinsä olivat  ikuisesti painuneet tarinat raamattujen salakuljettamisesta muslimien luettavaksi, eivätkä he tulisi koskaan unohtamaan kuinka ylpeästi kroatialainen maanviljelijä esitteli kahta suomalaista Valtra –traktoriaan.

Mies ja nainen  olivat aina muistava myös sen kuinka heidän koiransa Unkarissa tutkinut eläinlääkäri tuli tulokseen, että koira kärsi matkan aiheuttamasta stressistä ja nopeista lämpötilavaihteluista, ei virtsatietulehduksesta. He muistaisivat kuinka väsyneitä he olivat itsekin olleet, ja kuinka mielellään he olivat lähteneet raskaalle matkalle kotia kohti.

 

Pentti Väistö
Tohmajärvi, Riikola,
kaukainen EU:n reuna