Televisiosta tuli muutama vuosi sitten brittiläinen tv-sarja ”Huonosti käyttäytyvät miehet”. Sarja kertoi kahden aikuisiässä olevan miehen kollektiivisesta yhteiselosta kaikkine kommelluksineen. Hauska sarja, sitä tuli oikeasti seurattua.

Viime viikolla yhdeksi uutiskynnyksen ylittäneistä otsikoista sijoittui koulumaailmaan. Yle uutinen puki sanoiksi ilmeisimmin sen väsymyksen, mitä koulun henkilökunta koki omalla työpaikallaan: opettajajärjestöjen puheenjohtajat esittivät jälki-istuntojen korvaamisen työpalvelulla. Uutisessa kävi ilmi myös se, etteivät kaikki oppilaat koe jälki-istuntoa tuntuvana rangaistuksena.

Perusopetuslaki mahdollistaa Suomessa asuville lapsille ja nuorille hyvät mahdollisuudet opetella elämän aakkosia. Sama laki myös määrittää hyvinkin tarkasti sen, kuinka opinahjoissa tulisi käyttäytyä. Ja kertoopa se myös rangaistusarsenaalin – työpalvelua siellä ei tosin ole mainittu.

Koulumaailmassa käytetty rangaistusarsenaali on kai pääsääntöisesti tunnilta poistamisen lisäksi puhuttelu tai jälki-istunto. Erottaminen määräajaksi on tosin mahdollista, mutta ko. ajalle tulee oppilaalle tarjota opetusta niin, ettei hän jää jälkeen muista vuosiluokan oppilaista. Helpompi pitää siis kauhukakarat koulussa, niin säästypähän ylimääräiseltä työltä.

”Elämä on ihmisen parasta aikaa” totesi eräs yhteiskunnan nykyisin määräajaksi eristämä viihdetaiteilija. Tuo lause kaikessa koomisuudessaan kätkee olennaisen. Elämä on ihmisen parasta aikaa, tai ainakin sen soisi meille kaikille olevan. Miksi sitä tai sen rakennuspalikoita vastaan kapinoidaan?

Olen näissä kirjoituksissani (liiaksikin ehkä) puuttunut kasvatuksellisiin asioihin, vaikkei minulla siltä alalta tieteellistä osaamista olekaan hankittu. Olen pohtinut, että mikäli yleinen keskustelu menee rangaistusvalikoiman miettimiseen ja tarpeeksi järeiden sanktioiden määräämiseen, ollaan helvetin paljon metsässä kasvatuksen suhteen.

Meille jokaiselle tulee elämämme aikana käsitys oikeasta ja väärästä. Pienet lapsetkin tietävät sen, milloin tuli tehtyä väärin – mennään piiloon. Vanhemmiten saatetaan olla rinta rottingilla, kun tehdyt kolttoset tulevat julki tai niiden rangaistukset määrätään. Välttämättä ei osata tuntea edes häpeää (selitys löytyy Wikipediasta, jos sen sisältö pitää vielä kerrata). Myös empatia – kyky asettua toisen ihmisen asemaan – on katoava luonnonvara.

Tietenkin me ihmiset olemme erilaisia, myös oppijoina. Meitä varten on kehitetty kattavat mahdollisuudet käyttää erilaisia opetus- ja oppimisympäristöjä. Mikäli näitä vaihtoehtoja on osattu tarjota, on valinnan vastuu viime kädessä kuitenkin yksilöllä.

Olen naiivi, mutta uskon parempaan maailmaan. Paremman maailman tekeminen vaatii yhteistyötä. Yhteistyötä pystyy opettelemaan – aluksi kotona jne., kunnes itse on yhteistyön opettajana mahdollisesti omille lapsilleen. Sysäämme vastuun turhaan pois itseltämme. Otetaan se vastuu – ja keskitytään siihen rangaistuksen keksimisen sijaan. Meille aikuisille se kuuluu, se vastuun ottaminen. Yritetään olla esimerkkinä siinä hyvässä.

Ja opettajia ei minun muuten käy kateeksi – ei edes pitkien kesälomienkaan takia. Minä pääsen taas ensi kesänä leireille lepäämään. Vai miten se oli.

Kuunnelkaapa Youtubesta Klamydian Pienen pojan elämää…